Juna kutsui taas, oltiin niin totuttu jo

Posted on

Aamupalat hotellissa ja taas Trouble servieen  kyselemään lippuja junaan, niin jo kaivattiin kiskojen kalketta.

Ilmeisesti tilanne oli rauhoittunut Pekingissä, kun liput illaksi saatiin, Ja taas illaksi, ettei tarvinnut jäädä vielä kolmanneksi yöksi tänne.

Hotellimme takana oli puistikko ennen ”kiinalaista” kaupunginosaa.

Täällä näimme kuinka kaksi vanhempaa ladya töpötteli typistetyillä jalkaterillään hyvin vaivalloisesti eteen päin. Ne jalkaterät olivat todella nukkemaisen pienet. Hirveä ihanne 1900-luvun alusta.

Kerettiin vielä käydä sorvitehtaassa, jossa työskenteli parituhatta naista. Kirkkain silmin väittivät, että naiset olivat tehneet ensimmäiset sorvien tekokoneet käsin vuonna 1947. Vähän epäilytti tiedon todenperäisyys, sillä osa koneista oli todella massiivisia valuraudasta valmistettuja värkkejä.

Viimeinen vilkaisu joelle.

Eihän tää kylläkään kallista ollut, Shanghain lasku kaikkineen, hotelli, siellä syömiset ja juomiset, taxi ja opas, koko roska kahdelta vähemmän kuin Hong Kongissa yksi yö hotellissa. Halpaa kuin saippua.

Ja miksikö saatiin näin hyvää palvelua Shanhaissa? Luulivat varmaankin meitä tärkeiksi valtiomiehiksi. Olimmeko niitä??

Kiinalaisten mielestä, juu…

Iltajunassa palvelu toimi kuten aiemminkin, loistavasti.

Ruoka ja juoma liian hyvää. Tästähän vois ruveta tykkäämään.

 

 

Maaseutu on täällä lähellä kaupunkia vielä aika alavaa, pientä kumpuilua vain, ei varsinaista vuoristoa.

Siksi tätä aluetta ei oltu asuttu isommassa määrin kuin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Oli kuulemma liian helppo valloittaa.

 

 

 

Kauempana siintää vuoret ja kalastaja takaa, että meillä on tuoretta kalaa.

 

Näiden uppopaistettu kala on todella hyvää.

 

 

Jos ei olisi peltoa, ei saatais mekään nuudeleita eikä riisiä, se kun kuitenkin on pääraaka-aine lisäkkeelle.

Riisipeltojen muotoja ja kokoja oli tsiljoona erilaista.

Lämpötila ei tällä etapilla ollut enää ihan niin sietämätön, kuitenkaan palella ei tarvinnut, joten villa paidat ja takit sai huilata. Tais muutenkin jäädä Pekingiin.

Oli aamupäivä ja perille päästyämme hypättiin taxiin, koska emme olleet saaneet tietoa Ullalle, että tulossa ollaan.

Päästiin lähetystöön jolloin myös selvisi majotuksemme. Hotellia ei oltu vielä otettu käyttöön, joten teltat olivat vielä puistossa. Tällä kertaa ei tarvinnut mennä puistoasumiseen, vaan saatiin majoittua Ullan luona.

 

Nää kiinalaiset ovat aina halunneet tehdä pesäerot muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluvista, joten muureja riittää.

Vaikka tämäkin muuri on ollut tuossa jo kentien satoja vuosia, järistys oli täälä kertaa liikaa.

 

Samoin oli useamman talon kohtalo, sillä erolla, että ne ei kaatuneet, kuten muuri, ne sortuivat kasoiksi.

Tuossa oli käynyt ”tsägä” kun vaan osa oli sortunut.

Sen sijaan kaikille ei käynyt yhtä hyvä onni.

Näinkin voi käydä.

Kaksi viereistä jää pystyyn, mutta tämä oli varmaankin halunnut halvalla rakentaa, joten …..

 

On nää kyllä uskomattomia veijareita.

Tuskin ollaan selvitty jälkijäristysten pelosta, kun alkaa korjausrakentaminen. Puilla pönkitetään seinä, ettei lisää kaadu ja ei kun laastia peliin.

Jos olis hattu, nostaisin kyllä.

Toisaalta, eihän siinä muukaan auta, periksi kun ei voi antaa.

 

Kun olimme majoittuneet eli levittäneet laukkumme Ullan luokse, käytiin lounaalla samaisessa paikassa kuin täällä edellisellä kerralla. Nyt olimme jo muurien sisäpuolella, saatiin siellä liikkua aika vapaasti.

Koska toiset joutuivat olemaan iltapäivän töissä, saatiin pari polkupyörää lainaksi jolloin päätettiin lähteä pienelle retkelle lähiympäristöön. Saatiin kartta, ettei nyt ihan eksyttäisi. Ensimmäiseksi suunnatiin Taivaallisen rauhan aukiolle.

Viisitoista vuotta myöhemmin muutama ihminen koki kohtalonsa panssarivaunujen alla.

 

Tästät jatkettiin asuinalueelle, Hutongeille.

Ei päästy pitkällekään, kun aika moinen haju tuli sieraimiimme. Se oli puuceen ”tuoksu”. Joka korttelissa, missä paikalliset asuivat, oli keskellä korttelia yhteinen wessa, eli korttelissa oli neljä wc:tä. Nämä tuotokset sitten vietiin keskitetysti pelloille. Mitään ei laitettu hukkaan. Näinhän malla meneteltiin ennen vanhaa Suomessakin.

Vielä päästiin pari kilometriä eteenpäin, kunnes tuli stoppi. Ei ollut luvallista tulla näin kauaksi alueeltamme, Diplomaattien kaupunginosan porttien ulkopuolelle. Niin sitten käännyttiin ympäri.

Illalla lähdettiin legendaariseen ja siihen ainoaan alkuperäiseen Pekingin ankkaravintolaan. Kaupallinen suhteeri ilmoitti, että menee hänen piikkiinsä.

Kokki tuli esittelemään ankan. Kun kerran olimme vieraita, meidän piti hyväksy, käykö kokin valitsema meille. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos ei oltais hyväksytty??

Tämä syödään kirjaimellisesti päästä varpaisiin, tässä tapauksessa räpylöihin asti.

Kunniavieraat, siis Pekka ja minä, saatiin alkupalaksi halkaistu pää. Siinä piti sitten aivot syödä. Tästä se sitten kauheus alkoi.

Aivojen kunniaksi piti snapsi ottaa. Jes, ajattelette te. Ei ollut jes, ei edes puolikas jes.

Tämä snapsi, MaoTai, tehdään kuin pontikka, mutta en mitenkään voi kuvitella saati tietää, miten siitä saa nuin pirun pahaa. Jos kuvittelet, että sotket paloöljyä ja pikkulapsen paskaa fifty-fifty, niin se on siinä.

Kahden päivän päästä vielä kun röyhtäiset, tulee se ”ihana” maku suuhun.

Pääosiltaa illallinen oli loistava, mutta jossain vaiheessa saatiin eteemme tuhat vuotisia ankan munia. Niitä on 60-90 vuorokautta kypsennetty lantakasan sisällä. Ensin ne alkaa pilaantumaan, mutta juuri ennen kuin lopulta pilaantuisi, kypsenevätki, kuin olisi keitetty. Lantakasan sisällähän lämpötila voi nousta 60-70 asteisesksi. Sitten normitapaan ne oli kuorittu ja paloiteltu. Se väriloisto, minkä sait nenäsi eteen, vautsi vau.

Kaikki kuviteltavissa olevat vihreän värin sävyt. Keltuaisen ja valkuaisen melkeinpä mustasta vaalean hailakkaaseen vihreään. Se oli etovan näköistä. Tämäkö pitäisi syödä. Eikä siinä kaikki. Se piti huuhdella sillä ihanalla MaoTailla alas. Kyllä tämä kombinaatti sai viinahissin kulkemaan edes takaisin monta kertaa. Harvoin olen ruokapöydässä pahoin voinut, mutta nyt oli ”aika” lähellä. Hirveän itsekurin jälkeen, sain pidettyä kaiken sisälläni.

Muuten vastaanotto illallinen ja jatkot olivat todella hienot.

Jatkoilla Ullan luona otettiin yömyssyt. Minkalaiset???

Pekka halusi konjakin ja minä viskin. Sitä saa mitä tilaa. Mutta miten tarjoiltuna. Ulla toi lasilliset kummallekkin, täpötäyteen kaadettuna. Konjakkilasi veti varmaankin puolilitraa, eikä se viskilasikaan sen pienempi ollut. Nämä sitten tintattiin naamariin ja kyllä, päisämme oltiin.

Yli 60 000 tuotteen valikoimastamme löydät työkaluja sekä tarvikkeita autoon, puutarhaan ja kotiin.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

7 + 3 =