Saigon ja Sotamuseo

Posted on

Aamupäivällä olikin vuorossa sotamuseossa käynti. Se pysähdytti.

Eikä pelkästään sen takia, että olisin nuorempana lentäjäksi. Jos ei nyt sentään tällaisella vispilällä, niin ilmoille kumminkin.

Näitähän jenkit teki jossain autotehtaassa liukuhihnalla, menekki kun oli kova. Pohjois-Vietnamin armeija pudotti yli 4 000 helikopteria.

Vaikka olinkin lukenut jonkin verran tästä sodasta, avasi se silmät jälleen kerran, minkä hiivatin takia jenkkien piti sotkeutua tähän. Olisivat vaan antaneet Ranskalaisten nuollaa haavansa.

 

Tappiot olivat suuret molemmin puolin.

 

Ja tuo pommien määrä, mitä jenkit kylvi pikin viidakkoa, enempi vähempi umpimähkään ja usein pelkästään siviilejä kohden.

 

Lehtokuvaaja ollut oikeessa paikassa oikeaan aikaan.

Koneesta irronnut koko peräosa ja sen aikaisilla kameroilla, hyvä otos.

Lehtimiehiäkin kuoli tai hävisi toista sataa.

 

 

Ei ollut häävit olot, jos vangiksi joutui.

Molemmat osapuolet tekivät hirvityksiä.

Sota tekee meistä ihmisistä hirviöitä.

 

 

 

 

Tuollaiseen piikkilanka ”arkkuun” joutui usempikin kerralla. Ei pystynyt istumaan ja alla sepelikkö eikä auringolta mitään suojaa.

Konekivääri keulalla ja ampuja istui ”niittokoneen”rautapenkillä, kun jokia ylittivät tällaisella syöksyveneellä. Pellistä oli kasattu moinen keksintö.

En liitä tähän kuvia jotka juontuivat:

”Agent Orange oli muun muassa Monsanton ja Dow Chemicalin valmistama kasvimyrkky, jota Yhdysvaltain asevoimat käyttivät Vietnamin sodassa vuosina 1962–1970 paljastaakseen metsissä piileskelevät Vietkongin sissit”.

Aiheutti hirvittäviä sivuvaikutuksia.

Museo oli hyvin koottu, selkeästi faktat kerrottu eikä mielestäni propandistinen.

Paljon lehtimiesten kuvaamia, tosioloissa otettuja kuvia, joita ei voi kiistää kukaan.

Ilmeisesti nämäkin koneet olivat jääneet Vietnamiin, koska Amerikkalaisille tuli ”pikkasen” kiire sen lähdön kanssa.

Kolmisen tuntia tutkailtiin kuvia ja kirjoituksia.

Madankin on päässyt kuvaan.

Museon lähiympäristö tuntui olevan parempiosaisten kaupunginosa.

Ainakin rakennukset olivat uudempia ja näytti jopa siltä, että oli isompia ”omakotitalojakin” rautaportteineen ja vartioineen.

 

Oli myös firmojen residenssejä.

Hienoja taloja joka tapauksessa.

 

Museoon tullessa kävelimme puistovierustaa ja kun tuli portti, ajattelimme, että eiköhän tuolla lisi kivempi kävellä. Ei päästy. Oli porttivahti joka esti aikeemme. Emme kysyneet syytä!!!

Sensijaan, kun pois lähdettiin erisuuntaan ja tavoitettiin toinen puisto, sinne saatiin mennä.

Hienoja patsaita,isojapuita.

Dipterocarpus alatus, siipipuu, oli sen verta iso, ettei meidän molempien kädet ylettyneet ympäri.

Tosin ei edes kokeiltu.

Lisäksi täällä oli erilaisia kuntoiluvälineitä, voimistelutarkoitukseen.

Hieno puistikko:

Di tích Mộ Cổ Họ Lâm

Siinäpä nimi, sitten kun menette Saigoniin.

Edelleen, kun kotia kohti köpöteltiin, metkamme varrelle osui tämmöinen rukoushuone/temppeli, mikä lie.

Näkyi olevan Hindulaisia sisällä.

 

 

Ei enempi kehdannut sisälle mennä, kun ei tiennyt, mitä saa tai ei saa tehdä.

 

Ja löydettiin aika lähellä hotelliamme kakkupaikka.

 

Oli ilmeisesti ranskalaisen omistama.

Nämä herkut oli ihan kohtuuhintaisia, koska maku oli aito.

 

Kunnon hedelmistä mehu, kolme jälkkäriä ja kahvi, €uroissa n kympin.

Käytiin vielä torilla, mutta nyt ei tarttunut hihaan mitään.

Ensimmäinen kerta, kun ei ollut ”hussakkaa” ilmassa. Rakennukset näkyivät todella selkeesti.

 

Pieni huili ja katotaan, mitä illalla vielä keretään.

 

 

 

 

 

 

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 1 = 1