Viimeinen päivä Hoi An 10.3.

Posted on

Niin alkoi viimeinen koko päivä Hoi An:ssa.

Pienelle lenkille lähdettiin.

Meidän lähirannalta pikkaisen etelään, kohti niemenkärkeä, rujon näköistä. Ovat tuoneet hiekkasäkkejä, ettein myrskyt veisi kaikkia hiekkoja, mutta kun nuo säkit ovat hajonneet ja nyt ympäristö kuin kaatopaikka.

Tarttis tehä jotain.

Vai miten meni niinku omasta mielestä.

 

 

Tuosta pikkaisen matkaa etiä päin, niin resortilla oli makeita kulkupelejä vuokrattavana.

Yritin ehdottaa Madamelle moisen välineen käyttöönottoa, mutta en saanut kannatusta.

 

Vielä parisataa metriä ja löytyi todella siisti ranta.

Olin kyllä lukenut tästä, mutta unohtanut.

Ei roskan häivää.

Tämä sijaitsee kahden kivikkorannan välissä, joten ilmeisesti nuo kivet ovat suojanneet myrskyiltä, eikä ole tarvinnut noita typeriä hiekkasäkkejä tänne raahata.

 

 

Iltapäivällä lähdettiin taas Cityyn, eli vanhaan kaupunkiin.

Oli pari muutakin turistia päättänyt tehdä samoin.

Ja nyt poikkeuksellisen paljon japanilaisia.

Ei oikeesti meinannut sekaan mahtua.

 

 

Vielä kuvia parista hienosta talosta.

 

 

Vasemman puoleinen on etelän puoleiselta saarelta, jossa on ilta/yötori.

Sielläkin oli ihan riittävästi tunkua. Löydettiin yksi pikku juttu veneeseen ja mulle uusi kesähattu, jota olin jo haikaillut pitempään.

 

Jos olisi halunnut katuravintoloissa ruokailla, tarjolla oli niin sammakkoa kuin linnunpoikia.

Ja paljon muutakin, niin uivia kuin maalla vilistäviä. Näähän syö ihan mitä kiinni vaan saavat. Me ei ehkä ihan kaikkea.

Sitten tuli pimee ja joki täyttyi valaistuilla veneillä. Ja veneet oli täytetty turisteilla.

Pikkasen menee kuvat pikselimössöksi, mutta pakko pienentää, kun tää ei hyväksi parempilaatuisia.

Illallinen nautittiin ja kokeiltiin paikallista herkkua,

WhiteRose tai jotain sellaista.

 

Siisti ja paikallisittain vähän kalliimpi, mutta mutta. Ei se nyt niin kallista ollut.

Ankan fileen nää oli kyllä kärtsännyt melko kuivaksi, muuten ihan ok.

 

Matkalla jo ”perinteiseksi” muodostuneeksi  kakkukahvilaksi, piti vielä tämmönen selfie napata.

Niin sai Old City Hoi An jäädä.

 

 

 

 

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+

16.8. Maanantaina takaisin Kiinaan

Posted on

Aamulla aikainen herätys ja juna-asemalle. Samalla saimme viimeiset vilkaisut lentokentästä, joka oli aika lähellä juna-asemaa.

 

Aika hurjalta näytti, kun koneet laskeutuivat hyvinkin jykästi vuoristosta lähestyessääm kiitorataa.

 

 

 

 

Ehkäpä tuon aikaiset koneet eivät ihan näin isoja olleet, mutta idea oli sama.

 

En nyt syytä muista, mutta kuulemma oli parempi lähestyä kenttää vuoristosta päin ja toivoa, että kiitorata riittää, se meinaan loppuu mereen.

 

Päästiin junaan ja tällä kertaa ei tarvinnut tullissa kauan odetella Kiinan junaa.

Hieman jännitti, että onhan se viisumi varmaan voimassa paluuseen rajan tälle puolen.

Oli se.

Saatiin uusi leima passeihimme.

Ei tuulut tällä kertaa nuorta naista istumaan kanssamme, saatiin ihan kaksistaan olla.

Voi harmi, emme siis enää olleetkaan julkkiksia.

 

Parin tunnin matkustamisen jälkeen, jo tuttuun toimistoon, junalippujen ostoon.

Se ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Selitimme, että halutaan mennä Shanghaihin. Sen verran oltiin saatu selville, että illalla lähtee juna, jolloin säästettäisiin yksi hotelliyömaksu. Aikahan on rahaa. Tässä tapauksessa voitaisiin yöpyä liikkuvassa junassa. Oltiinha me siihen jo tähän mennessä totuttu.

Virkailija yritti väen väkisin myydä meille yötä tähän hotelliin ja että aamulla lähtisi juna Shanghaihin. Mepä kiven kovaan vaadittiin, että iltajunalla mennäään, myy vaan nyt kiltisti ne tiketit meille. Tytsy joutui käymään jossain lupaa kysymässä, ennen kuin taipui tahtoomme. Taas kannatti olla tiukkana.

Meille jäi koko päivä aikaa kuluttaa täällä, joten taksi alle, jonka tää virkailija ystävällisesti meille hommasi.

Päästiin käymään mm Yliopistossa, jossa kuulemma Suuri Puhemies Mao oli opiskellut vuosisadan alkupuolella.

Tämä ”heinäkasa” oli kuulemma ollut luentosali, jota kyseinen tuleva iso pomokin oli käyttänyt.

 

 

 

 

 

Tuosta ovesta olisi sitten päässyt ”kampusalueelle” mutta ei sit taidettu mennä.

 

 

 

 

 

 

Tää ei vissiin ole aito Bond, James Bond, vaikka hänellä näkyy salkku olevankin mukana.

Tuota salkkua piti sitten raahata koko päivä mukana.

Emme muka ”uskaltaneet” jättää sitä säilytykseen hotellille, matkalaukkumme kaveriksi.

Siellä hotellissa oli pari isoa lasikaappia, missä oli esillä tavaroita, joita läntiset asiakkaat olivat unohtaneet joko huoneisiinsa tai johonkin muualle hotellissa. Mao oli opettanut kansaa, että ei saa varastaa. Meille jopa kerrotiin, että vaikka heittäisit tukun rahaa kadulle, kiinalaiset keräisivät nopeasti kaikki pikku kätösin ja juoksisivat perääsi ja toisisivat rahasi sinulle.

Ulla kertoi meille, että hän sai tämän kokea kotonaan. Hänellä oli kynsilakka loppunut yhdestä pullosta. Hänpä siis luonnollisesti heitti sen roskikseen. Siivooja kävi muutaman kerran viikossa, ja hänen tehtäviinsä kuului myös roskien pois vienti. Niinpä joka kerran tyhjä pullo oli ilmestynyt keittiön pöydälle siivoojan käynnin jälkeen. Pullo oli siivoojan mielestä liian kaunis pois heitettäväksi. Kun tätä leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, Ulla rikkoi pullon, jolloin se pääsi ulos talosta.

Me länsimaiset emme voi edes kuvitella, että on noin rehellistä porukkaa missään, mutta näin se vaan oli Maon aikaan. Tuskin on enää.

Tuossa hotellin visiirissä oli jokaisen tavaran kohdalla vieraan nimi, huoneen numero ja ”jättöpäivämäärä”, tai ainakin sen löytöpäivä, jos ei tiedetty keneltä se oli jäänyt. Tästäkin meille oli kerrottu, mutta ei uskottu, ennen kuin nähtiin.

Ilta tuli ja me junaan. Kokki tuli taas kyselemään toivomuksiamme, jotka kerroimme hänelle. Taas oli ravintolavaunu tyhjennetty, ei saatu tälläkään matkalla seuraa muista matkustajista. Tietty, kielimuuri olisi ollut melkoinen, sillä oltiin ainoat muuta kieltä puhuvat koko junassa. Tai ainakaan ei nähty kuin kiinalaisen näköisiä.

Tässä junassa saataisiin sitten kaksi yötä viettää. Ja mikäs oli viettäessä, ruoka oli kiinalaiseen tapaan loistavaa ja olut hyvää ja kylmää. 

Taas sai ihailla kiinalaista maalaismaisemaa.

 

 

 

 

 

Olisko ollut noin puolessa välissä tätä osuutta, kun ylitettiin  joki.

 

Tämä oli leveä, mutta näytti matalalta, hiekkaiselta.

 

Iso joka tapauksessa.

 

 

 

 

 

Tarinan mukaan Mao oli uinut Keltaisen joen poikki, mutte joen nähtyämme, eppäilimme suuresti. Oli meinaan sen verta leveä ja virtaava, että edes itse Mao olisi moiseen kyennyt.

Mutta kaippa se on kansalle myyttejä tehtävä, mieluimmin sellaisia, joista tavallisen ihmisen on mahdoton suoriutua.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, käytetään tätä taktiikkaa nykyisinkin. 2010-luvullahan esitettiin erään päämiehen ratsastamassa tiikerillä ja mitä kaikkea muuta. Nimiä ja maita mainitsematta. Kanasalla pitää olla esikuvia. Oli ne sitten oikeita tai vääriä.

Veturi oli höyryllä käyvä tässä junassa, jolloin kun haluttiin edes vähän raitista, kuumaa ilmaa, tulvi noki sisään. Ja sitä nokea riitti, Sitä oli joka paikassa. Lämpätila oli melkeinpä sietämätön. Illalla saatoimme todeta: – ah – ihanan viileetä – mittari näytti osastomme seinällä tuolloin 32 astetta. Päivällä oli sitten vähän lämpöisempää.

Shanhaihin päästiin, eikä meidän edes täytynyt uida, muuta kuin omassa hiessämme.

Kiinnostaako hyvinvointi? Voi Hyvin on lehti Sinulle.

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+