Juna kutsui taas, oltiin niin totuttu jo

Posted on

Aamupalat hotellissa ja taas Trouble servieen  kyselemään lippuja junaan, niin jo kaivattiin kiskojen kalketta.

Ilmeisesti tilanne oli rauhoittunut Pekingissä, kun liput illaksi saatiin, Ja taas illaksi, ettei tarvinnut jäädä vielä kolmanneksi yöksi tänne.

Hotellimme takana oli puistikko ennen ”kiinalaista” kaupunginosaa.

Täällä näimme kuinka kaksi vanhempaa ladya töpötteli typistetyillä jalkaterillään hyvin vaivalloisesti eteen päin. Ne jalkaterät olivat todella nukkemaisen pienet. Hirveä ihanne 1900-luvun alusta.

Kerettiin vielä käydä sorvitehtaassa, jossa työskenteli parituhatta naista. Kirkkain silmin väittivät, että naiset olivat tehneet ensimmäiset sorvien tekokoneet käsin vuonna 1947. Vähän epäilytti tiedon todenperäisyys, sillä osa koneista oli todella massiivisia valuraudasta valmistettuja värkkejä.

Viimeinen vilkaisu joelle.

Eihän tää kylläkään kallista ollut, Shanghain lasku kaikkineen, hotelli, siellä syömiset ja juomiset, taxi ja opas, koko roska kahdelta vähemmän kuin Hong Kongissa yksi yö hotellissa. Halpaa kuin saippua.

Ja miksikö saatiin näin hyvää palvelua Shanhaissa? Luulivat varmaankin meitä tärkeiksi valtiomiehiksi. Olimmeko niitä??

Kiinalaisten mielestä, juu…

Iltajunassa palvelu toimi kuten aiemminkin, loistavasti.

Ruoka ja juoma liian hyvää. Tästähän vois ruveta tykkäämään.

 

 

Maaseutu on täällä lähellä kaupunkia vielä aika alavaa, pientä kumpuilua vain, ei varsinaista vuoristoa.

Siksi tätä aluetta ei oltu asuttu isommassa määrin kuin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Oli kuulemma liian helppo valloittaa.

 

 

 

Kauempana siintää vuoret ja kalastaja takaa, että meillä on tuoretta kalaa.

 

Näiden uppopaistettu kala on todella hyvää.

 

 

Jos ei olisi peltoa, ei saatais mekään nuudeleita eikä riisiä, se kun kuitenkin on pääraaka-aine lisäkkeelle.

Riisipeltojen muotoja ja kokoja oli tsiljoona erilaista.

Lämpötila ei tällä etapilla ollut enää ihan niin sietämätön, kuitenkaan palella ei tarvinnut, joten villa paidat ja takit sai huilata. Tais muutenkin jäädä Pekingiin.

Oli aamupäivä ja perille päästyämme hypättiin taxiin, koska emme olleet saaneet tietoa Ullalle, että tulossa ollaan.

Päästiin lähetystöön jolloin myös selvisi majotuksemme. Hotellia ei oltu vielä otettu käyttöön, joten teltat olivat vielä puistossa. Tällä kertaa ei tarvinnut mennä puistoasumiseen, vaan saatiin majoittua Ullan luona.

 

Nää kiinalaiset ovat aina halunneet tehdä pesäerot muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluvista, joten muureja riittää.

Vaikka tämäkin muuri on ollut tuossa jo kentien satoja vuosia, järistys oli täälä kertaa liikaa.

 

Samoin oli useamman talon kohtalo, sillä erolla, että ne ei kaatuneet, kuten muuri, ne sortuivat kasoiksi.

Tuossa oli käynyt ”tsägä” kun vaan osa oli sortunut.

Sen sijaan kaikille ei käynyt yhtä hyvä onni.

Näinkin voi käydä.

Kaksi viereistä jää pystyyn, mutta tämä oli varmaankin halunnut halvalla rakentaa, joten …..

 

On nää kyllä uskomattomia veijareita.

Tuskin ollaan selvitty jälkijäristysten pelosta, kun alkaa korjausrakentaminen. Puilla pönkitetään seinä, ettei lisää kaadu ja ei kun laastia peliin.

Jos olis hattu, nostaisin kyllä.

Toisaalta, eihän siinä muukaan auta, periksi kun ei voi antaa.

 

Kun olimme majoittuneet eli levittäneet laukkumme Ullan luokse, käytiin lounaalla samaisessa paikassa kuin täällä edellisellä kerralla. Nyt olimme jo muurien sisäpuolella, saatiin siellä liikkua aika vapaasti.

Koska toiset joutuivat olemaan iltapäivän töissä, saatiin pari polkupyörää lainaksi jolloin päätettiin lähteä pienelle retkelle lähiympäristöön. Saatiin kartta, ettei nyt ihan eksyttäisi. Ensimmäiseksi suunnatiin Taivaallisen rauhan aukiolle.

Viisitoista vuotta myöhemmin muutama ihminen koki kohtalonsa panssarivaunujen alla.

 

Tästät jatkettiin asuinalueelle, Hutongeille.

Ei päästy pitkällekään, kun aika moinen haju tuli sieraimiimme. Se oli puuceen ”tuoksu”. Joka korttelissa, missä paikalliset asuivat, oli keskellä korttelia yhteinen wessa, eli korttelissa oli neljä wc:tä. Nämä tuotokset sitten vietiin keskitetysti pelloille. Mitään ei laitettu hukkaan. Näinhän malla meneteltiin ennen vanhaa Suomessakin.

Vielä päästiin pari kilometriä eteenpäin, kunnes tuli stoppi. Ei ollut luvallista tulla näin kauaksi alueeltamme, Diplomaattien kaupunginosan porttien ulkopuolelle. Niin sitten käännyttiin ympäri.

Illalla lähdettiin legendaariseen ja siihen ainoaan alkuperäiseen Pekingin ankkaravintolaan. Kaupallinen suhteeri ilmoitti, että menee hänen piikkiinsä.

Kokki tuli esittelemään ankan. Kun kerran olimme vieraita, meidän piti hyväksy, käykö kokin valitsema meille. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos ei oltais hyväksytty??

Tämä syödään kirjaimellisesti päästä varpaisiin, tässä tapauksessa räpylöihin asti.

Kunniavieraat, siis Pekka ja minä, saatiin alkupalaksi halkaistu pää. Siinä piti sitten aivot syödä. Tästä se sitten kauheus alkoi.

Aivojen kunniaksi piti snapsi ottaa. Jes, ajattelette te. Ei ollut jes, ei edes puolikas jes.

Tämä snapsi, MaoTai, tehdään kuin pontikka, mutta en mitenkään voi kuvitella saati tietää, miten siitä saa nuin pirun pahaa. Jos kuvittelet, että sotket paloöljyä ja pikkulapsen paskaa fifty-fifty, niin se on siinä.

Kahden päivän päästä vielä kun röyhtäiset, tulee se ”ihana” maku suuhun.

Pääosiltaa illallinen oli loistava, mutta jossain vaiheessa saatiin eteemme tuhat vuotisia ankan munia. Niitä on 60-90 vuorokautta kypsennetty lantakasan sisällä. Ensin ne alkaa pilaantumaan, mutta juuri ennen kuin lopulta pilaantuisi, kypsenevätki, kuin olisi keitetty. Lantakasan sisällähän lämpötila voi nousta 60-70 asteisesksi. Sitten normitapaan ne oli kuorittu ja paloiteltu. Se väriloisto, minkä sait nenäsi eteen, vautsi vau.

Kaikki kuviteltavissa olevat vihreän värin sävyt. Keltuaisen ja valkuaisen melkeinpä mustasta vaalean hailakkaaseen vihreään. Se oli etovan näköistä. Tämäkö pitäisi syödä. Eikä siinä kaikki. Se piti huuhdella sillä ihanalla MaoTailla alas. Kyllä tämä kombinaatti sai viinahissin kulkemaan edes takaisin monta kertaa. Harvoin olen ruokapöydässä pahoin voinut, mutta nyt oli ”aika” lähellä. Hirveän itsekurin jälkeen, sain pidettyä kaiken sisälläni.

Muuten vastaanotto illallinen ja jatkot olivat todella hienot.

Jatkoilla Ullan luona otettiin yömyssyt. Minkalaiset???

Pekka halusi konjakin ja minä viskin. Sitä saa mitä tilaa. Mutta miten tarjoiltuna. Ulla toi lasilliset kummallekkin, täpötäyteen kaadettuna. Konjakkilasi veti varmaankin puolilitraa, eikä se viskilasikaan sen pienempi ollut. Nämä sitten tintattiin naamariin ja kyllä, päisämme oltiin.

Yli 60 000 tuotteen valikoimastamme löydät työkaluja sekä tarvikkeita autoon, puutarhaan ja kotiin.

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+

16.8. Maanantaina takaisin Kiinaan

Posted on

Aamulla aikainen herätys ja juna-asemalle. Samalla saimme viimeiset vilkaisut lentokentästä, joka oli aika lähellä juna-asemaa.

 

Aika hurjalta näytti, kun koneet laskeutuivat hyvinkin jykästi vuoristosta lähestyessääm kiitorataa.

 

 

 

 

Ehkäpä tuon aikaiset koneet eivät ihan näin isoja olleet, mutta idea oli sama.

 

En nyt syytä muista, mutta kuulemma oli parempi lähestyä kenttää vuoristosta päin ja toivoa, että kiitorata riittää, se meinaan loppuu mereen.

 

Päästiin junaan ja tällä kertaa ei tarvinnut tullissa kauan odetella Kiinan junaa.

Hieman jännitti, että onhan se viisumi varmaan voimassa paluuseen rajan tälle puolen.

Oli se.

Saatiin uusi leima passeihimme.

Ei tuulut tällä kertaa nuorta naista istumaan kanssamme, saatiin ihan kaksistaan olla.

Voi harmi, emme siis enää olleetkaan julkkiksia.

 

Parin tunnin matkustamisen jälkeen, jo tuttuun toimistoon, junalippujen ostoon.

Se ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Selitimme, että halutaan mennä Shanghaihin. Sen verran oltiin saatu selville, että illalla lähtee juna, jolloin säästettäisiin yksi hotelliyömaksu. Aikahan on rahaa. Tässä tapauksessa voitaisiin yöpyä liikkuvassa junassa. Oltiinha me siihen jo tähän mennessä totuttu.

Virkailija yritti väen väkisin myydä meille yötä tähän hotelliin ja että aamulla lähtisi juna Shanghaihin. Mepä kiven kovaan vaadittiin, että iltajunalla mennäään, myy vaan nyt kiltisti ne tiketit meille. Tytsy joutui käymään jossain lupaa kysymässä, ennen kuin taipui tahtoomme. Taas kannatti olla tiukkana.

Meille jäi koko päivä aikaa kuluttaa täällä, joten taksi alle, jonka tää virkailija ystävällisesti meille hommasi.

Päästiin käymään mm Yliopistossa, jossa kuulemma Suuri Puhemies Mao oli opiskellut vuosisadan alkupuolella.

Tämä ”heinäkasa” oli kuulemma ollut luentosali, jota kyseinen tuleva iso pomokin oli käyttänyt.

 

 

 

 

 

Tuosta ovesta olisi sitten päässyt ”kampusalueelle” mutta ei sit taidettu mennä.

 

 

 

 

 

 

Tää ei vissiin ole aito Bond, James Bond, vaikka hänellä näkyy salkku olevankin mukana.

Tuota salkkua piti sitten raahata koko päivä mukana.

Emme muka ”uskaltaneet” jättää sitä säilytykseen hotellille, matkalaukkumme kaveriksi.

Siellä hotellissa oli pari isoa lasikaappia, missä oli esillä tavaroita, joita läntiset asiakkaat olivat unohtaneet joko huoneisiinsa tai johonkin muualle hotellissa. Mao oli opettanut kansaa, että ei saa varastaa. Meille jopa kerrotiin, että vaikka heittäisit tukun rahaa kadulle, kiinalaiset keräisivät nopeasti kaikki pikku kätösin ja juoksisivat perääsi ja toisisivat rahasi sinulle.

Ulla kertoi meille, että hän sai tämän kokea kotonaan. Hänellä oli kynsilakka loppunut yhdestä pullosta. Hänpä siis luonnollisesti heitti sen roskikseen. Siivooja kävi muutaman kerran viikossa, ja hänen tehtäviinsä kuului myös roskien pois vienti. Niinpä joka kerran tyhjä pullo oli ilmestynyt keittiön pöydälle siivoojan käynnin jälkeen. Pullo oli siivoojan mielestä liian kaunis pois heitettäväksi. Kun tätä leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, Ulla rikkoi pullon, jolloin se pääsi ulos talosta.

Me länsimaiset emme voi edes kuvitella, että on noin rehellistä porukkaa missään, mutta näin se vaan oli Maon aikaan. Tuskin on enää.

Tuossa hotellin visiirissä oli jokaisen tavaran kohdalla vieraan nimi, huoneen numero ja ”jättöpäivämäärä”, tai ainakin sen löytöpäivä, jos ei tiedetty keneltä se oli jäänyt. Tästäkin meille oli kerrottu, mutta ei uskottu, ennen kuin nähtiin.

Ilta tuli ja me junaan. Kokki tuli taas kyselemään toivomuksiamme, jotka kerroimme hänelle. Taas oli ravintolavaunu tyhjennetty, ei saatu tälläkään matkalla seuraa muista matkustajista. Tietty, kielimuuri olisi ollut melkoinen, sillä oltiin ainoat muuta kieltä puhuvat koko junassa. Tai ainakaan ei nähty kuin kiinalaisen näköisiä.

Tässä junassa saataisiin sitten kaksi yötä viettää. Ja mikäs oli viettäessä, ruoka oli kiinalaiseen tapaan loistavaa ja olut hyvää ja kylmää. 

Taas sai ihailla kiinalaista maalaismaisemaa.

 

 

 

 

 

Olisko ollut noin puolessa välissä tätä osuutta, kun ylitettiin  joki.

 

Tämä oli leveä, mutta näytti matalalta, hiekkaiselta.

 

Iso joka tapauksessa.

 

 

 

 

 

Tarinan mukaan Mao oli uinut Keltaisen joen poikki, mutte joen nähtyämme, eppäilimme suuresti. Oli meinaan sen verta leveä ja virtaava, että edes itse Mao olisi moiseen kyennyt.

Mutta kaippa se on kansalle myyttejä tehtävä, mieluimmin sellaisia, joista tavallisen ihmisen on mahdoton suoriutua.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, käytetään tätä taktiikkaa nykyisinkin. 2010-luvullahan esitettiin erään päämiehen ratsastamassa tiikerillä ja mitä kaikkea muuta. Nimiä ja maita mainitsematta. Kanasalla pitää olla esikuvia. Oli ne sitten oikeita tai vääriä.

Veturi oli höyryllä käyvä tässä junassa, jolloin kun haluttiin edes vähän raitista, kuumaa ilmaa, tulvi noki sisään. Ja sitä nokea riitti, Sitä oli joka paikassa. Lämpätila oli melkeinpä sietämätön. Illalla saatoimme todeta: – ah – ihanan viileetä – mittari näytti osastomme seinällä tuolloin 32 astetta. Päivällä oli sitten vähän lämpöisempää.

Shanhaihin päästiin, eikä meidän edes täytynyt uida, muuta kuin omassa hiessämme.

Kiinnostaako hyvinvointi? Voi Hyvin on lehti Sinulle.

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+