Saigon, here we come

Posted on

Eilisellä ei tapahtunut mitään merkittävää. Eli lue edellinen postaus, niin se olisi ollut samanlainen, joten säästin itseäni, enkä kirjoittanut samaa uudelleen.

Mutta.

Nyt tänään alkoi tapahtumaan.

Kun uloskirjausta tehtiin ja piti bungalow maksaa, ilmoittivat, että tämmöinen yhdistelmäkortti, debit/gredit, ei käy. Meillä kolme maksukorttia mukana ja kaikissa samat merkinnät. Kuulemma rahaa saisi seinästä revittyä, sadan metrin päästä.  Minä siis sinne. Hyvät englanninkieliset ohjeet, mutta ei saanut revittyä rahaa seinästä. Koitin eri summia, eri kortteja, ja aina sama cannot ja jotain.

Siispä marssin takaisin respaan ja kerroin kokemukseni automaatilla.

Neiti kipaisi toimistoon, josta tuli keski-ikäinen nainen, haki laatiskosta toisen maksupäätteen ja korttini kanssa hävie sinne toimistoon. Tää respan tyttö hetken perästä haki korttini ja kuittini sieltä, joten saatiin hoidettua maksu kuitenkin. Viisi yötä lounaineen, useiden iltaherkujen ja Madamen drinkkien kanssa pikkasen yli 400.- €, joten ei paha.

Siitä taxilla asemalle ja junaan kohti Saigonia, eli nykyisin Ho Chi Mihn.

Liput junaan olin ostanut kadun toiselta puolelta toimistosta, joita on täällä joka puolella.

Tiedettiin jo kokemuksesta, että tarjoilut junassa vähän niin ja näin, joten oli ostanut ”eväät”.

Ei kummoset, mutta näillä mennään.

 

 

 

Meidän edessä istui nuori äiti tällaisen pikkuvesselin kanssa, joka kesti matkan yllättävän hyvin.

Vain kerran kitisi, kun äitinsä yritti pistää hänen päikkäreille.

 

Juna oli mielestäni täydempi, kuin Phan Thiet’iin tullessa, mutta hyvin mahduttiin.

Vessa oli siisti, toisin kuin edellisellä junamatkalla.

Maisemissa ei paljon ollut katselemista. Aika puuduttavaa.

Mutta näitä puuistutuksia, niitä riitti.

Kauniissa riveissä oli puut.

 

Juna ei paljon pysähdellyt.

Kolmisen tuntia meni ekaan stoppiin, joka tuommoisessa kaupungissa tapahtyi.

 

Menin jaloittelemaan ja samalla mielenkiintoinen episodi.

Joku paikallinen nainen meinas unohtaa laatikon vaunuunsa ja siitäkö hirvee härdeli, koska juna jo oli lähdössä. Matkustajat ja pari virkailijaa auttoivat paketin roudauksessa, ja niin sai naikkonen pakettinsa.

Yhdellä asemalla vielä pysähdyttiin ennen kuin taas tuli härdelli.

Juna nimittäin teki hätäjarrutuksen. Onneksi tuolloin vauhti oli aika hidas. Sanoinkin Madamelle, että nyt tais joku jäädä alle.

Tässä kuvassa paikalliset katsovat onnettomuuden suuntaan, osa lähti juoksemaan lähemmäs.

Virkailija selvittää paikallisille, mitä oli tapahtunut. Me saatiin taasen tietää viereisiltä, että ilmeisesti joku sotilasajoneuvo olisi jäänyt alle ja ilmeisesti jopa uhrejakin olisi.

Osa matkustajista lähti tavaroineen ja poistui junasta, kuten tekivät nämä meille kertoneetkin.

Matkaa oli vielä pääteasemalle n 7 kilometriä.

Me ei lähdetty repimään laukkujamme kivikkoa pitkin, koska veturille oli matkaan kymmenkunta vaunua, jossa ilmeisesti olisi vasta tielle päässyt.

Meni vähän toista tuntia, ja matka jatkui.

Jokaisessa tasoristeyksessä, joita oli aika tiheään näin lähellä kaupungin keskustaa, oli sitten pikkasen paljon mopoja. Ja, kuten kuvassa näkyy, roskiakin.

Radanvarsi on heidän mielestä hyvä paikka hävittää ylimääräinen jäte.

 

Viimein päästiin Saigonin asemalle, joka sekään ei ihan vimpan päälle ollut. Tai siis ympäristö. Itse asemarakennus oli kyllä siisti ja hieno.

Saman tien tuli kyselijöitä taxin tarpeesta, joten tartuttiin täkyyn. Kaveri lähti viemään pikkasen syrjempään varsinaisesta taxijonosta ja autohan oli siviili. Hintaa huikkasi 200tuhatta.

Me pyörähdettiin ympäri. Se oli Madan. kun sanoi, että tohon kyytiin ei lähdetä. Takaisin taxijonoon ja saatiin pirssi. Vanhempi herrasmiesmäinen kuski ajeli rauhallisesti enempi vähempi kaoottisessa liikenteessä.

Perille kun päästiin, näytti mittari 67t dongia. Annoin satasen.

Pienen huilin jälkeen holellissa, kylille tutustumaan ympäristöön.

Aivan kiven heiton päässä, oli ravintolamarket. Oli jos jonniin moista evästä tyrkyllä.

Me mentiin kuitenkin ihan oikeeseen ravintolaan.

 

Pyörähdettiin vielä iltatorilla, joka on oikeestaan tuon ruokahässäkän vieressä. Tällä kertaa ei tarttunut mukaan mitään. Jätettiin huomiselle ohjelmaksi hypistely.

Minä pikkasen hypistelin kuitenkin.

 

Oli tosi makeen näköinen peli.

 

 

 

 

Huomiseen.

 

 

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+

Viimeinen päivä Hoi An 10.3.

Posted on

Niin alkoi viimeinen koko päivä Hoi An:ssa.

Pienelle lenkille lähdettiin.

Meidän lähirannalta pikkaisen etelään, kohti niemenkärkeä, rujon näköistä. Ovat tuoneet hiekkasäkkejä, ettein myrskyt veisi kaikkia hiekkoja, mutta kun nuo säkit ovat hajonneet ja nyt ympäristö kuin kaatopaikka.

Tarttis tehä jotain.

Vai miten meni niinku omasta mielestä.

 

 

Tuosta pikkaisen matkaa etiä päin, niin resortilla oli makeita kulkupelejä vuokrattavana.

Yritin ehdottaa Madamelle moisen välineen käyttöönottoa, mutta en saanut kannatusta.

 

Vielä parisataa metriä ja löytyi todella siisti ranta.

Olin kyllä lukenut tästä, mutta unohtanut.

Ei roskan häivää.

Tämä sijaitsee kahden kivikkorannan välissä, joten ilmeisesti nuo kivet ovat suojanneet myrskyiltä, eikä ole tarvinnut noita typeriä hiekkasäkkejä tänne raahata.

 

 

Iltapäivällä lähdettiin taas Cityyn, eli vanhaan kaupunkiin.

Oli pari muutakin turistia päättänyt tehdä samoin.

Ja nyt poikkeuksellisen paljon japanilaisia.

Ei oikeesti meinannut sekaan mahtua.

 

 

Vielä kuvia parista hienosta talosta.

 

 

Vasemman puoleinen on etelän puoleiselta saarelta, jossa on ilta/yötori.

Sielläkin oli ihan riittävästi tunkua. Löydettiin yksi pikku juttu veneeseen ja mulle uusi kesähattu, jota olin jo haikaillut pitempään.

 

Jos olisi halunnut katuravintoloissa ruokailla, tarjolla oli niin sammakkoa kuin linnunpoikia.

Ja paljon muutakin, niin uivia kuin maalla vilistäviä. Näähän syö ihan mitä kiinni vaan saavat. Me ei ehkä ihan kaikkea.

Sitten tuli pimee ja joki täyttyi valaistuilla veneillä. Ja veneet oli täytetty turisteilla.

Pikkasen menee kuvat pikselimössöksi, mutta pakko pienentää, kun tää ei hyväksi parempilaatuisia.

Illallinen nautittiin ja kokeiltiin paikallista herkkua,

WhiteRose tai jotain sellaista.

 

Siisti ja paikallisittain vähän kalliimpi, mutta mutta. Ei se nyt niin kallista ollut.

Ankan fileen nää oli kyllä kärtsännyt melko kuivaksi, muuten ihan ok.

 

Matkalla jo ”perinteiseksi” muodostuneeksi  kakkukahvilaksi, piti vielä tämmönen selfie napata.

Niin sai Old City Hoi An jäädä.

 

 

 

 

FacebookPinterestTwitterBloggerGoogle+